Syyllisyys. Tuo jokaisen äidin perisynti. Olen melko varma, että ainakin jossain vaiheessa äiti tuntee syyllisyyttä jollain tavalla liittyen lapsiin. Liian vähän aikaa, einesruokaa, kertisvaipat, korvike, liian vähän ulkoilua ja niin edespäin. Äidit ovat hyviä syyllistymään monestakin asiasta, vaikka mitään syytä ei ole.
Minä törmäsin tänään uuteen asiaan syyllistyä. Töissä meni tänään myöhempään kuin yleensä, tulin kotiin joskus kuuden maissa. Lähdin lenkille seitsemän aikoihin ja kävelin tunnin lenkin. Tuon lenkin aikana sitten se iski: syyllisyys. Siinä kävellessäni mietin, että tänään ehdin olla lasteni kanssa noin kolme tuntia, kun yksi tunti menee lenkillä. Siinä murehdin mielessäni, kuinka vähän kolme tuntia oikeasti on. Oloa ei helpottanut yhtään tieto siitä, että lapset olivat isänsä kanssa tänään enemmän. Koin, että minunkin pitäisi viettää lasteni kanssa aikaa, eikä vain ajatella itseäni ja humputella yksin lenkillä, varsinkin kun töissäkin meni niin pitkään. Ei auttanut myöskään ajatus siitä, että tämä tekee vain hyvää myös lapsille, kun äiti on virkeämpi ja parempikuntoisempi ja jaksaa touhuta eritavalla pihallakin.
Lenkki meni näin ollen vähän synkeissä ajatuksissa. Kun pääsin kotiin ja näin lasten kirmailevan pihalla tyytyväisenä, olo helpottui. Lapset viettivät kivan tunnin isänsä kanssa ulkona ja minä sain hetken omien ajatusten kanssa, vaikka ne ajatukset tänään eivät olleet ihan priimaa.
Näistä ajatuksista pitää nyt päästä eroon. Niistä tulee niin helposti tekosyy olla lähtemättä lenkille. Ja se ei kuitenkaan palvele minua eikä perhettäni.
Onneksi kohta tulee kesä, voin ottaa ainakin esikoisen mukaan pyörällä tai tehdä hänen kanssaan yhdessä pyörälenkkejä. Kuopus aiheuttaa vähän päänvaivaa, sillä hän ei oikein osaa pyörällä ajaa... Mutta enköhän minä jotain keksi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti