torstai 20. maaliskuuta 2014

Vauvaunelmia ja raskaushuuruja...

Kyllä se ihmisen mieli on hankala. Olen nimittäin tässä pari päivää jo elänyt vauvaunelmissa ja raskaushuuruissa. Huomasin nimittäin yhtenä päivänä, että rinnanpäät ovat tosi arat, eivät kestä edes kosketusta kunnolla ja tämä oire minulla nimenomaan oli, kun esikoista odotin. Lisäksi menkkakipuja on tuntunut parina päivänä eikä mitään kuitenkaan ole tapahtunut. Vatsakin on ollut vähän epänormaali, joka taas oli oire kuopuksesta. Mieli teki tepposet ja alkoi kuvitella vauvoja ja plussatestejä. Haaveilin vaunuista ja pikkuisista vaatteista, vauvantuoksusta ja tuttipulloista. Kuvittelin jo, miten kerron pikkusisaruksesta lapsille, miten pyydän ystävääni kummiksi ja kuinka kerron asiasta työpaikalla.

Järki toppuutteli, pisti vastaan kovasti. Varoitteli rinnanpäiden arkuuden johtuvan Primo-lääkityksen loppumisesta, sillä nyt alkaisi olla kuukautisten aika, jos lääkkeitä olisin vielä syönyt. Mutta ei, löysin itseni raskauslaskureiden parista laskemasta, koska olisi laskettu aika ja miettimästä nimiä. Järki yritti varoittaa, pitää jalat maan pinnalla. Tilasin netistä raskaustestejä. Järki yritti taas pudottaa naista maanpinnalle. Minä kokeilin välillä, vielä rinnat aristaa. Testit tuli ja pissasin purkkiin. Siinä vessassa odotellessakin vielä järki yritti takoa järkeä päähän. Älä pety, se johtuu vain siitä lääkityksestä. Viisi minuuttia kului ja sitten olikin aika tirauttaa muutama kyynel. Ihan puhdas negatiivinenhan se oli. Negatiivinen, vaikka kuinka testiä pyöritteli ja katsoi valossa missä tahansa, ei edes haamua näkynyt. Pettymys iski lujaa, vaikka järki oli yrittänyt tehdä kovasti töitä realistisuuden kannalta.

Yritin siellä vessassa itseäni lohduttaa, että parempi onkin, etten vielä ole raskaana. On hyvä saada kiloja alaspäin reilusti vielä. Ja toivoa, että vielä yhden lapsen sitten saisi kun kroppakin pelaisi paremmin.

Mutta neljä vuotta ehkäisytöntä aikaa (lukuun ottamatta muutamia pieniä pätkiä välillä) on pitkä aika. Epätoivo iskee, vaikka tasan tarkkaan tiedän, mistä tämä sekundaarinen lapsettomuus johtuu, ylipainosta! Asiasta, jolle minä itse voin tehdä jotain. Voin muuttaa tilanteen. Ja nyt harmittaa, etten tilaisuuteen ole aiemmin tarttunut. Mutta nyt tartun. Minä tahdon vielä yhden lapsen, ennen kuin ikä tulee vastaan. Ei minullakaan enää kovin monta vuotta ole aikaa, saati miehelläni.

Toisaalta tuntuu väärältä puhua tästä, sillä meillähän on jo lapsia. Kaksi maailman ihaninta kakaraa. Monet parit eivät saa sitä ensimmäistäkään.

2 kommenttia:

  1. muistan tunteen. paljon jaksamista. <3
    Järki ja sydän harvoin pelaa yksiin.

    VastaaPoista