keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Ei kiinnosta!!

Tiistai-iltaisin neloselta tulee 4D: Hurja painonpudotus. Ohjelmassa yksi sairaalloisen ylipainoinen ihminen laihduttaa muodonmuutoksiin erikoistuneen henkilön avulla hurjia lukemia vuoden aikana. Tässä vaiheessa pitänee tunnustaa, että olen koukussa kyseiseen sarjaan :) Eilen ohjelmassa painonsa kanssa taisteli Dana. Hän ei alun rypistyksen jälkeen laihtunut toivottua vauhtia ja niinpä treenari patisteli miestä miettimään, miksi hän haluaa pitää läskit suojana. Ruoka kun Danalle oli ongelmallinen, hän herkutteli mm. jäätelöllä ja suklaapatukoilla. Syykin löytyi, miksi Dana toisaalta yritti pitää kiinni painostaan ja pysyä sen takana suojassa. Eilinen ohjelma sai minut pohtimaan omaa tilannettani ja nyt aionkin kertoa asiasta, josta en ole koskaan kenellekään maininnut mitään. Ei, tulossa ei ole mitään järkyttäviä asioita, mutta nyt on kyse sellaisista asioista, jotka vaikuttavat minun syömiseeni, lohdun hakemiseen ruuasta.

Minä olen ollut ylipainoinen ihan pienestä pitäen, mutta nämä asiat ovat saaneet alkunsa yläasteelta. Minä olen luonteeltani positiivinen ja iloinen, etenkin yläasteaikoina minulla ei oikein mitään isompia ongelmia ollut, joten oli helppo olla iloinen. Minulla oli hyvä ystäväpiiri, mutta huomasin jossakin vaiheessa, että olin "IN" aina kun olin iloinen, pelleilin. Jos minulla oli syystä tai toisesta huonompi päivä, jäin yksin. Lisäksi ystävilläni oli minusta inhottava tapa tokaista "ei kiinnosta", kun kerroin jotain ei niin hauskaa juttua, vaikka se olisi ollut ihan arkipäiväinen juttu. Tuo kuulemma oli huumoria, kysyin siitä vuosia myöhemmin, mutta koskaan kukaan ei kuitenkaan pyytänyt kertomaan juttua loppuun ja minä toisaalta herkkänä ihmisenä pahoitin mieleni. Jostain syystä yläaste jätti minun mieleeni ajatuksen, että vain iloisena ja hyväntuulisena olen "hyväksyttävä" ja minun ongelmani ja suruni ovat typeriä eikä "oikeita", toisilla kun oli pahempia ongelmia. Tässä vaiheessa minusta tuli selkeästi lohtusyöminen kuvaan. Ruoka lohdutti, ei kritisoinut, sille kelpasin ihan sellaisena kuin olin.

Ja nyt on pakko myöntää, että tuo vaikuttaa vielä nytkin, myös parisuhteeseeni. Minun on erittäin vaikeaa, oikeastaan mahdotonta kertoa, jos minua vaivaa joku. Koen edelleen, että loukkaannun tyhjästä, minun ei saisi valittaa ja ongelmani ovat noloja. Muista jutuista kyllä pystyn puhumaan, mutta en omista suruistani tai ongelmistani. Jos mieheni sanoo jotain, jonka koen syystä tai toisesta loukkaavana, pidän sen sisälläni. Saatan itkeä tirauttaa piilossa ja haen lohdun ruuasta. Hyvä ruoka ja sokeri haihduttavat ongelman ja pystyn jättämään asian taakseni. Jos mieheni huomaa, että minua vaivaa joku ja kysyy siitä, sanon vain että ei mitään hätää, vaikka ongelma pyörisikin kielen päällä. Siinä vaiheessa vain joku päässäni hokee "ei kiinnosta" ja älä ole typerä, pikkuasia. Monesti olen tätä "keskusteluakin" harjoitellut mielessäni, mutta en ole saanut sitä sanottua. Ajattelin joskus kirjoittaa kirjeenä tämän saman, mutta vasta kun se olisi nolottanut ja olisi tehnyt mieli karata piiloon.

En tiedä onko tästä mitään muuta ulospääsyä, kuin ottaa asia puheeksi mieheni kanssa. Toisaalta, ehkä minun pitää jäsenellä tämä asia ensin itselleni ja vaientaa tuo ääni päässäni ensin. Saada itseni uskomaan, että minulla on oikeus tunteisiini ja oikeus ilmaista ne.

2 kommenttia:

  1. On kuitenkin hienoa, että tiedostat tämän tavan. Olen itse vähän samaa tyyppiä, tosin varon kertomasta omia murheitani tai mielipahaani vain silloin jos pelkään, että toinen osapuoli loukkaantuu tai pahoittaa mielensä siitä... Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Se on hienoa, että tajuat ongelman olemassaolon ja tiedät, että asialle pitäisi tehdä jotain. :) Se on hyvä alku!

    VastaaPoista